Ah ihanaa, kiitos rakkaille lukijoilleni kommenteista! Kolmas osa on siis valmis ja yritin ahtaa mukaan kaiken maailman juonikuvioita. Olisi kiva tietää SINUNKIN mielipiteesi, joka tätä luet ja jos et jaksa painaa, "kommentoi"-nappulaa, lähetä tervehdyksesi Cboxsiin, johon vastaan aivan yhtä mielelläni. No, mitäs minä tässä turhia pulisen, osan kimppuun siitä! //Susiprinsessa

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pikku-Satiina kasvoi kuin kedon kukka, siis nopeasti kuin lapset yleensäkin. Hänen syntymästään oli kulunut jo lähes vuosi.
-Kukkuu, minne äiti meni!
-Yh, äiti älä mee! Satiina jokelsi suloisella äänellään. Satiina oli herkän puoleinen tapaus, mutta Ringa oletti sen olevan tuon ikäisten tapaista.

Useita nukkeja omistavan Satiinan vanhemmat olivat unelmatapauksia. Häntä ei koskaan jätetty yksin kotiin, kun vanhemmat menivät töihin. Aina Ringa soitti kuuliaisesti Satiinan lempilapsenvahdille ja tämä ampaisi kiireen vilkkaan hoitamaan suosikkihoidokkiaan.

Joskus kuitenkin pääsi itku ja silloin vanhemmat olivat pulassa. Tuo lapsi tiesi mistä narusta vetää kun tahtoi tikkarin tai reppuselkäkyydin äidin kanssa. Onneksi raivarikohtauksia sattui harvemmin.

Vessatouhut sekä muut isojentyttöjen jutut Satiina oppi keskivertoja nopeammin. Lääkärit epäilivät syyksi hyviä geenejä ja Eetu oli hämmentynyt. Hänestä melkein tuntui, että hänen lapsensa aivojen tilalla oli pieni supertietokone. Ajatus tuntui kuitenkin niin  hassulta, ettei se voinut pitää paikkaansa.

Satiina oli innoissaan. Pian koittaisivat hänen syntymäpäivänsä. Mitään juhlia ei kuitenkaan ajateltu järjestää, koska perheellä ei erityisemmin ollut ystäviä kodin ulkopuolelta lukuunottamatta lastenhoitajaa, jota vanhemmat eivät olleet innoissaan kutsumassa hössöttävän käytöksen takia.

 

Syntymäpäivänsä aattona päivänsankaria alkoi hermostuttaa uuteen elämänvaiheeseen siirtyminen.
-Äiti, mua pelottaa mennä kouluun, Satiina vikisi hermostuneena.

Ringan nopean tyylinlaiton tulos on nyt tässä, eikä se ole minusta ollenkaan huono. Punertavat hiukset olivat jo kasvaneet niin pitkiksi, että ne sai somasti olkapäille kera mustan suloisen rusetin.

Satiina innoistui kovasti maalaamisesta. Ringalla meni vähän väliä hermot kullan-nuppuunsa, sillä haisevaa maalia löytyi jokavaatteista. Onneksi kuitenkin molempien suosikkiin, vesimelonipukuun ei tullut tahroja.

Ensimmäinen kouluaamu koitti ja hermostunut Satiina koetti purkaa jännitystään keskusteluun.
-Isä, hän aloitti sointuvalla äänellään. -"Voiko ihmisillä olla mitään erikoisia kykyjä?"
Eetu naurahti kummastuneena: -"No, kaikki osaavat varmaan jotain, mitä kukaan muu ei osaa."

Satiina käänsi päänsä kieltämisen merkiksi: -"Ei, ei, en tarkoita sellaisia taitoja. Tarkoitan sellaisia, kuten enteiden näkeminen ja näkymättömyys. "
-Onko sinulla mielestäsi sellaisia taitoja? Eetu kysyi katsoen syvälle Satiinan silmiin.
Satiina punastui hieman: -"No, tuota, onhan minulla. Minä olen suunnattoman nopea."

-Mitä tarkoitat 'suunnattomalla nopeudellasi'? Eetu kysyi aitoa huolehtivaisuutta hohkaten. Hän tiesi lapsensa olevan poikkeuksellinen älykkyydessä, mutta fyysisistä ominaisuuksista hän ei olisi koskaan uskonut niin hentoisesta ihmisestä.
-No, pystyn esimerkiksi juoksemaan tästä postilaatikolle alle sekunnissa, Satiina sanoi ja hyppäsi tuoliltaan. -"Lähden... än.. yy... tee... NYT!"
Sekutti kului, eikä Eetusta vaikuttanut siltä, että Satiina olisi yhtään liikkunut. Eetun epäilevän ilmeen nähdessään Satiina tokaisi: -"Arvelinkin, ettet usko, joten otin postit postilaatikosta." Satiina heitti postit leppoisasti pyödälle ja istui alas jatkaen aamupalansa jäystämistä.

-Enhän minä sinusta ole mikään kummajainen? Satiina kysyi ja loi Eetun koiranpentukatseensa.

Eetu hymyili lempeästi ja nousi paikaltaan: -"En. Keskustellaan asiasta lisää äidin kanssa illalla, mutta nyt minun täytyy lähteä töihin ja sinun kouluun. Meidän molempien tarvitsee varmaan vaihtaa vielä vaatteet."
-Voi ei, koulu! Satiina rääkäisi ponkaisten tuolilta.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ensimmäinen koulupäivä sujui miten sujui. Satiina koki ystävystymisen vaikeaksi muiden kanssa, eikä hän tuntenut oloaan kotoisaksi muiden lasten parissa. Kuitenkin koulussa poika nimeltä Krister Long herätti hänen mielenkiintonsa. Poika vaikutti olevan yhtä ulkona sosiaalisista tilanteista kuin hänkin. Niinpä hän kutsui pojan koulun jälkeen kotiinsa, ihan vain ystävystyäkseen tämän kanssa.

-Krister, tehdäänkö läksyjä yhdessä? Satiina kysyi heidän kavuttua yläkertaan. -"Vai mitä sinä haluaisit tehdä?"

Krister virnuili vinosti: -"Oikeastaan haluaisin udella sinulta erästä asiaa..."
-Kysy pois.

-Oletko havainnut itselläsi... Tuota, mitään erikoisia kykyjä?
Satiina naurahti: -"No, osaan juoda maitoa nenän kautta pillillä, jos se lasketaan."

-En tarkoita ihan sellaista. Tarkoitan, ikään kuin... supervoimia?
Satiina ei tiennyt mitä sanoa. Kuitenkin, totuus vain lipsahti hänen suustaan. Ehkä se lapsuuden typeryyttä tai ehkä hän halusi saada Kristerin pitämään itsestään. Tai ainakin kiinnittämään huomiota, oli se sitten hyvää tai pahaa.
-Olen nopea. Enkä tarkoita vain, että puhun nopeasti, en mitään sellaista arkista. Olen nopea liikkumaan...

-Tiesin sen, Krister kuiskasi vakavana. -"Tiesin, että olet sellainen."
-Onko, onko se huono asia? Satiina säpsähti. Hän ei olettanut asian aiheuttavan sellaista reaktiota Kristerissä.

Kristerin katse oli totinen. Häntä oli vaikea tulkita, eikä Satiina tiennyt itkeä vaiko nauraa, kun Krister tiesi hänen olevan epänormaali.
-Istu alas, Krister sanoi koleasti. Hän näytti miettivän kuumeisesti jotain. Jotain hyvin tärkeää, Satiina tuumasi.

-Kuule, olemme samanlaisia! Krister henkäisi Satiinan istuttua puiselle lattialle. Kummastus valtasi Satiinan. Kuinka niin samanlaisia?
-Mitä tarkoitat 'samanlaisuudella'? Onko sinullakin...Öh ... Supervoimia?

-Kohota kätesi, Krister pyysi. -"Tällä tavoin."
Satiina teki työtä käskettyä. Hän ei kehdannut kysyä mitään, odottaen yhä Kristerin vastausta.

Krister asetti oman kätensä Satiinan käden päälle, minkä tähden Satiinan säpsähti. hän ei kuitenkaan siirtänyt kättään pois.
-Katso, Krister jatkoi. -"Tämä ehkä kertoo, kuinka samanlaisia, sinä ja minä, loppujen lopuksi olemme."

Yhtäkkiä, aivan yhtäkkiä, käsien välille ilmestyi mystinen voima. Tuo voima oli heikko ja vaikka oli valoisa päivä, sen sydän hehkui tasaisen näkyvästi. Satiina haukku ihenkeään. Hän ei ollut nähnyt koskaan mitään sen kaltaista.

Krister siirsi kättään ylemmän ja niin siirtyi tuo mystinen voima.
-Tässä yhdistyvät meidän molempien voimat. Sinun ja minun. Sinun taitosi ja minun taitoni, hän jatkoi.
-M-mikä sinun voimasi on? Satiina kysyi uteliaasti valon peilautuessa hänen silmistään. Hän oli täysin tuon erikoisen voiman lumoissa.

-Minä, Krister kuiskasi hiljaa. -"Minä osaan lentää. En vielä kovin hyvin, mikä johtuu iästäni. Kun kasvan, voimanikin kasvavat. Niin kasvavat myös sinunkin voimasi."
-Krister, Satiina sanoi. -"Miksi olemme samanlaisia?"
Sanaakaan sanomatta Krister nousi ylös ja samassa voima katosi.

-Olemme samanlaisia, koska äitimme ovat samanlaisia.
-Millä tavoin samalaisia? Satiina tivasi. Hän tunsi olonsa typeräksi, kun vaati kokoajan Kristeriltä vastausta sisäisiis kysymyksiinsä.
Krister tähyili ympärilleen, jottei kukaan kuulisi. -"Äitimme ovat robotteja. He ovat tulevaisuudesta."

Kristerin nähdessä Ringa tämä vaikeni. Satiina tuijotti äitiä hämillään. Hänestä koko ajatus tuntui uskomattomalta, mutta se selittäisi kaiken hänen äitinsä salaperäisyydestä hänen omiin ällistyttäviin supervoimiinsa. Mikäli Kristerin teoria pitäisi paikkaansa, olisin ½ robotti! Satiina kiljui päänsä sisällä.
-Lapset, maistuisiko teille vastaleivotut korvapuustit? Ringa kysyli pirteästi.
Krister väläytti kasvoilleen teennäisen hymyn: -"Kiitos, mutta olen juuri lähdössä. " Lähtiessään hän katsahti Satiinan, olettaen tämän uskovan. Satiina ei tiennyt, mitä tehdä.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Vähitellen talvi saapui Belladonnapoukamaan. Hyöhenen keveät hiutaleet leihailivat maahaan, joka sai kauniin lumipeitteen.

-Katso Satiina! Vaikka on talvi, tulikärpäset kisailevat yhä tuon lammen rannalla!

-Mutta se ei haittaa, sillä minä pidän oikein kovasti tulikärpäsistä!
Ringa taputteli lumiukon vartaloa. Pehmeä nuoskalumi muovautui leikiten hänen käsissään.
-Missä isä on? Satiina jatkoi. -"Taasko sillä on ylitöitä?"

-Valitettavasti, Ringa sanoi murheissaan. -"Hän ei siis voi osallistua keskusteluumme. Mistä halusitkaan jutella?"

Satiina nielaisi. Se olisi tehtävä nyt. Juuri nyt.
-Äiti, tämä saattaa kuulostaa oudolta... mutta tuota, oletko sinä robotti?
Hän näki Ringan säikähtäneen katseen. -"Anteeksi! Oli typerää kysyä tuollaista!"

Ringan koneisto raksutti ja laski todennäköisyyttä, kuinka kertoessaan totuuden hän pilaisi perheensä tulevaisuuden. Hän päätti kuitenkin ottaa riskin ja laskea tulevaisuutensa Satiinan varaan. Hän luotti tyttäreensä ja tahtoi nyt todistaa, että se piti paikkansa.
-Olen, Ringa vastasi hämmentyneenä. -"Ja sinäkin olet osittain."
Satiina katsoi maahan: -"Tiesin senkin. Miksi sinä olet täällä? Tai siis, miksi vain sinä olet robotti? Miksi isä ei?"

Heidän rakentaessa lumiukkoa Ringa kertoi kaiken. Aivan kaiken, mitä hän tiesi itsestään ja entisestä elämästään tulevaisuudessa. Hän tiesi, että tuo kaikki tieto olisi liikaa kahdeksanvuotiaalle tyttärelleen, mutta hän tahtoi antaa tälle mahdollisuuden. Mahdollisuuden, yrittää ymmärtää itseään. Mahdollisuuden yrittää ymmärtää omia voimiaan.
-Sen tähden minä siis olen hyper-nopea? Satiina tajusi. Hän käsitti vihdoin kaiken.

Ringa nyökkäsi. Hän huokaisi helpotuksessa. Satiinan kuullessa totuuden tämä ei ollutkaan seonnut, vaan otti asian hyvin vastaan. Ringa oli ylpeä tytöstään.
-Mutta yhtä asiaa en ymmärrä, Satiina kysyi hieman kummastuneena. -"Miksi emme saa kertoa isälle tästä?"

-"Ehkä jonain päivänä kulta, ehkä jonain päivänä."

-Ehkä sinä päivänä, Ringa jatkoi. -"Ehkä sinä päivänä, jolloin saat pikkusisaren. Ja voin taata, ettei siihen päivään ole kauan aikaa."

 

Osan 3. loppu. Kommentoithan, kiitos :)