Vastatkaapa tuohon lukijakyselyyn oikealla!--------->
Neljästoista osa on valmis, tälläkertaa päätin että kestitytään hieman arkisempiin ongelmiin. Okei, ei nyt ehkä kauhean arkista, mutta arkisempaa Magnettomaisuutta tällä kertaa (ehkä) luvassa. Ai niin, jottei unohtuisi, Inarin kokonimi on Inari Malla Magnetto, Ihan juonen kannalta kerron tuon tuossa vaiheessa. //Susiprinsessa
PS: Ensi osa on sitten pitkä, eli perijä valitaan ensi jaksossa. Olen tosin jo itse valinnut sen. Heh.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
En ehtinyt edes kokeilla purjehtimista, Vivi mietti surullisena. Ehkä niin oli parasta. Meri on kuulemma vaarallinen paikka.
-Inari, me muutamme, Vivi kuiskasi tyttärelleen, joka tuskin ymmärsi tuon taivaallistakaan hänen puheistaan. -"Muutamme pois."
Koska...
-Vivi. Ennen kuin lähdet, tahdoin sinun tietävän jotain, Pablo kuiskasi.
-Niin?
-Kun lähdet... Pidäthän huolen, ettet asu samassa paikassa liian kauaa. Huomattuaan lähtösi Kim taatusti aikoo etsiä sinut käsiinsä uudelleen. Ja jos jämähdät paikallesi, hän kyllä löytää sinut. En tiedä kuinka ja miten, mutta taatusti löytää. Haluat varmasti perustaa perheen. Katso, ettei Kim koskaan löydä teitä. Sinua ja tulevaa perhettäsi. Lupaa se minulle.
-Kyllä, Vivi lupasi veljelleen. -"Lupaan niin. "
-"Lupaan niin... Taatusti lupaan."
-Inari. Toivottavasti muutto ei haittaa sinua. Se on sen porkkanapään vika. Se tahtoo meidän muuttavan, Eeli supatti äänettä. -"Mutta ehkä porkkanapää on tällä kertaa oikeassa."
-Eeli, en voi kerto sinulle syytä muuttomme. Mutta... Näin on todellakin parasta. Usko minua.
-Tekisi mieli uskoa, mutta en voi. Mikset kerro syytä?
Vivi kohotti katseensa Eeli turkooseihin silmiin: -"Se on salaisuus."
-Minä inhoan salaisuuksia. Ja inhoan porkkanapäitä, jotka panttaavat tietoa minulta.
-Olen pahoillani, kulta.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Magnetot saivat pakattua kimpsunsa ja kampsunsa ja pääsivät viimein muuttamaan uuteen asuntoonsa. Vivi pelotti, että Kim löytäisi heidät. Siksi hän lopetti työnsä, ettei kukaan löytäisi hänestä jälkeäkään. Kim voisi vaikka murtautua sairaalan henkilöstötietoihin ja löytää sieltä minut, Vivi kauhisteli.
-Inari, sano hei uudelle kodillemme!
-Hei.
-Arvaa mitä! Äidillä ja isillä on sinulle salaisuus. Tai pikemminkin yllätys.
-Yllätys...?
-Saat pikkuveljen! Ihan oman pikkuveljen! Eikö olekin hienoa! Olen sinulle niin kateellinen, kun minä jouduin olemaan ainoa lapsi!
Vivi pörrötti hymyillen miehensä päätä. -"No, mitäs sanot?"
-Sanon, että tuo sattuu, Eeli tiuskaisi. -"Mun fleda sotkeentuu."
-...
-No?
-Se... Se on kivaa.
-Mukavaa, että ajattelet noin, Vivi hymyili lempeästi ja suukotti lastaan.
-Joo. Mutta ei kai se sitten riko mun leluja? Se pikkuveli. Meijän päiväkodin pojat aina rikkoo leluja. Ne ei osaa leikkiä nätisti.
-Kyllä osaa. Aivan varmasti osaa.
-Sitten mä tykkään siitä. Se saa leikkiä mun leluilla.
Viviä nauratti. -"Aika rohkeaa sinulta. Yleensä et halua jakaa mitään."
-Mutta jos se leikkii nätisti, niin kyllä mä haluan. Ja haluan kaverin kans.
-Kyllä teistä tulee hyvät kaverit, kun olet noin välittävä isosisko!
-Joo. Niin mä oon. Mä pidän aina huolta mun pikkuveljestä... Aina.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Neuvolakäynnit alkoivat ja Vivin helpotukseksi lapsi oli kunnossa ja synnytys tulisi todennäköisesti onnistumaan hyvin. Poika oli kuitenkin hyvin pikkuruinen, mutta Vivi uskoi synnyttyksen menevän hyvin. Jos minä selvisin kahden muun vauvan kanssa äitini mahassa, niin kyllä yksi hentoinen lapsikin selviää, Vivi ajatteli.
Arki pyörähti käyntiin Vivin ison mahan kanssa varsin normaalisti, hän söi vain tavallista enemmän eikä kummempia aamupahoinvointeja ollut. Raskaus oli paljon helpompi kuin Inarin kanssa, jonka vähän väliä potkiskeli ja riehui ollessaan Vivin sisässä.
Eeli eleli omaa elämäänsä välittämättä vaimonsa raskaudesta. Hän ja Vivi eivät ottaneet arkisin juurikaan kontaktia toisiinsa, osasyinä Eeli kiireinen elämä sekä Vivin valtava maha. Eeliä ei näyttänyt kaivertavan vaimon seuran vähyys.
-Taas laskuja eikä yhtään mukavaa postia, Vivi päivitteli. -"Eivätkö ihmiset osaa muuta kun vaatia rahaa?"
-Kappas, postikortti Nimiltä. Hm...
"Olen kaukana poissa, tiedä se.
Sinua kaipaan, vaikka tapaa emme.
Toivoisin vain, että voisin kuulla turvallisen äänesi.
Mutta älä huolehti: Pidän sinua silmällä."
-No..., Hienoa, että olet kunnossa, Viv hymyili. -"Vaikka ei tämä salamyhkäinen kirjeesi kaikkea kerro. Eikä tässä ole edes postimerkkiä."
Pian koittikin talouden ensimmäisen poikalapsen syntymä. Supistusten alettua Eeli oli kyydinnyt Vivi nopeasti sairaalalle ja synnytys oli ollut hetkessä ohitse. Magnettojen neljännen sukupolven urho nimettiin Ilmari Saana Magnetoksi. Ilmari oli siskonsa tavoin suloinen pienokainen, klooni punaisia hiuksiaan lukuunottamatta.
-Voi sinua...
"... Olet niin... hauras."
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Inari ei paljoa Saanasta välittänyt. Vaikka hän olikin toivonut pikkusisarta, sen saadessaan hän vaikutti hieman pettyneeltä. Inari odotti kaiketi, että veikka olisi heti hänen ikäisensä ja valmis leikkimään, eikä tylsä, puklaava sinappikone.
Ja niin Inari kasvoi ja kasvoi. Vivi huomasi tyttärensä kaunistuvan päivä päivältä. Vivin mielestä Inari muistutti enemmän Eeliä, jolta varsinkin hiusten vaaleaväri on peräisin. Violettien silmien alkuperää hän ei kuitenkaan käsittänyt. Mistä ne tulivat?
Vivi koki tyylinsä liian nuorekkaaksi ja päätti uudistaa tyylinsä kokonaan. Näytän niin äitimäiseltä, hän hykerteli onnessaan.
Yhtenä iltana syttyi Magnettojen keittiössä pieni rasvapalo. Onneksi palohälytin toimi ja palokunta kiiruhti välittömästi paikalle.
-Ei hätää kultaseni...
-Setä sammutti tulen meidän uuniparasta ja kaikki on nyt hyvin, Vivi kuiskasi Ilmarille lempeällä äänellään.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
-Joskus mietin...,
-...Miksi äiti ja isä aina tappelevat. Vaikka he ovat naimisissa.
-Mutta ehkä se on niin,
-Että jotkut ihmiset on luotu tappelemaan keskenään.
-Mutta sitä, miksi Jumala on päättänyt pistää heidät yhteen, en käsitä. Miksi joku haluaisi ehdon tahdon luoda kaaosta? Hennie ajatteli.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Inarin ensimmäinen kouluaamu koitti viimein. Vaikka monet ovat juuri tuona päivänä hermostunesia ja kiukkuisia, ei Inari ollut nimeksikään. Hän oli kylmän rauhallinen, viileä oma itsensä.
-Oletko sä Inari Magnetto? Hennie tervehti tylyllä, itserakkaalta kuulostavalla äänellään
-Joo. Mitä se sua liikuttaa?
-Mä oon Hennie. Asun tossa naapurissa ja...
*
Inari pyöräytti epätoivoisena silmiään. Hän kaipasi juttukaveria, mutta ei tälläistä juttukaveria. Ei mitään Hennien kaltaista.
-Ahaa.
-Onko tuo peruukki?
Inari raivostui. Tuo tyttöhän on ärsyttävä! -"No ei tietenkään, pösilö."
-Ahahahaa, eipä tietenkään. Ei sinulla olisikaan varaa ostaa peruukkia.
Inari oli vaiti. Hän tunsi kumman halun koskea Hennieen. Vihan, kiukun, raivon, kostonhimon. Hän tahtoi antaa tuolle nirppanokalle opetuksen. Eipä tulisi toista kertaa ryppyilemään nenälleni, Inari ajatteli.
Ei. Se olisi väärin. Ei toista saa satuttaa.
Mutta...
Ihan vähäsen...
Samassa koulubussi ajoi kolisten tyttösten talojen eteen. Inari ravisti ajatuksensa pois. Nyt olisi keskityttävä koulunkäyntiin, ei kostamiseen.
Koulunkäyntiin, ei kostamiseen.
-...
-Mm, eikun töiden kimppuun, Vivi ajatteli. Vaikka hän työskentelikin nykyään kotona tietokoneelta käsin, ei aikaa jäänyt siltikään lorvimiselle.
IImari puhkesi pian myöskin täyteen kukkaansa: Hänestä kasvoi siskonsa tavoin suloinen lapsi, tällä kertaa punaisten hiusten kanssa.
Kaikki sanoivat Vivin ja Ilmarin olevansa täysin samannäköisiä, mikä oli osittain totta. Aika saisi kuitenkin näyttää, pitivätkö odotukset paikkaansa.
Eeli viihtyi loistavasti lastensa kanssa, jotka pitivät isäukkoaan pikemminkin ystävänä kuin aikuisena. Onhan tuo hyvä, Vivi ajatteli, mutta kykenenkö antamaan jonain päivänä vastuun lapsistani Eelille? Vivi vain yksinkertaisesti pelkäsi sairauden rajoittavan liikaa.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
-Ymmärrä jo Lilli! Vaikka Hennie on yksinäinen, ei leikkikaverin antaminen minusta koko ongelmaa ratkaise!
-Tuukka, et käsitä! Hennie tarvitsee sisaren! Me emme riitä hänelle. Hän tarvitsee ystävän, jonka kanssa keskustella. Me olemme hänen vanhempiaan, ei meistä ole moiseen.
Tuukan katse muuttui vihaiseksi: -"No miksei hän sitten hanki niitä typeriä ystäviä?"
Lilli tunsi nyrkin sohahtavan poskeensa. Hän parahti hiljaa.
-Äläkä huuda minulle, Tuukka jatkoi. -"Tyttäremme ongelmat ovat sinun vikasi!"
-Kyllä.
-Me emme hanki toista lasta. Entä jos toinenkin lapsemme olisi hullu?
Lilli laski katseensa maahan: -"Ei lapsemme ole hullu. Hän on kaunis ja ystävällinen, välillä hän vain..."
-Sekoaa?
-Ei, Lilli nosti katseensa ja hymyili lempeästi. -"Hän on kuin sinä. Te kumpikaan ette ole täydellisiä."
-...
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
-Takaisin! Takaisin senkin räkänokka! Inari huusi. Hän ei voinut pidätellä raivoaan enää sekuntiakaan.
-Pysähdy, Inari käski. Hän tunsi voiman, joka pyrki ulos hänen ruumiistaan, mylläävän sisällään.
-Entä jos en, Hennie kiusasi. -"Kuka sun laista luuseria tottelis?
Inari käveli askeleen lähemmäs. Ja toisenkin.
-Nyt saat opetuksen, valopää.
Inari kokosi voimansa yhteen ja tarttui tiukasti Hennien käsivarteen. Tyttö koetti rimpuilla irti, tuloksetta.
Hennie tunsi ruumiinsa kohmettuvan ja lämpönsä laskevan. Käsivarsi jäykistyi kylmyydestä.
-M-m-m-m-m-itä s-s-s-s-s-s-inä..., Hennie uikutti hampaat kalisten.
Inari päästi irti ja Hennie tempautui maahan. Hän räpytteli huurteisia ripsiään.
-Et pääse tästä helpolla, peruukkipää, Hennie huusi ja nousi ylös. Jo muutamassa sekunnissa tyttö oli kadonnut.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
-Hm... Hei Lilli. Kyllä, olen Inarin äiti. Mitä? Hennie on täysin jäässä?? E-en tiedä mitään... Odottakaa, soitan hetken päästä uudelleen. Hei.
Klik.
Vivi asetti puhelimen takaisin. Hän pelkäsi pahinta. Hän pelkäsi, että Inari oli perinyt Magnettojen suvun voimia.
Muutakaan ratkaisua Vivi ei tähän hätään keksinyt.
Vivi kaivoi laatikostaan Ringalta, isoäidiltään saamansa aikamatkustusvälittäjän. Onkohan aikajatkumo jo kunnossa, Vivi ajatteli.
-Pitäiskö... Pitäisiköhän minun käyttää sinua? Pääsisimme tuvallisempaan aikaan, Vivi mutisi.
Ei. Minä ratkaisen tämän ongelman ihmisten tavoin. Aikamatkustus olkoon viimeinen oljenkorteni.
Vivi juoksi ulos. Nyt hänen olisi löydettävä Inari ja selittettävä tälle kaikki, mitä hän tiesi itsestään ja voimistaan.
-Inari.
-Hei äiti! Mulla on ollut tänään tosi hauska päivä! Minä nimit...
-Tiedän jo. En halua kuulla yhtä kauheita asiota toistamiseen, Vivi kuiskasi haudanvakavana. -" Inari, nyt kerron sinulle erään asian, joka sinun tulee tietää. Se tulee muuttamaan koko elämäsi, mutta mielestäni nyt on korkea aika kertoa sinulle totuus."
-Totuus?
Ja niin hiljaa kuin mahdollista, Vivi kertoi totuuden voimistaan ja siitä, kuinka mitä todennäköisimmin myös Inarilla oli voimia. Inari kuunteli, mutta välillä hän näytti kysyvältä.
-Olen siis... robotti?
-Kyllä.
-Siitä siis voimani johtuvat? Vau, tosi koleeta!
-Inari, sinun on nyt kuunneltava. Et saa käytää voimiasi tavallisiin ihmisiin. Se on epäreilua. Se, mitä teit Hennielle, oli raukkamaista. Vaikka et edes tiennyt voimistasi, se...
-Mutta äiti! Jos meillä on voimia, miksi meidän täytyy kätkeä ne? Miksemme voi vain käyttää niitä?
Vivi pudisti päätään. -"Niin on parasta. Me olemme täällä luomassa rauhaa, emme kurittamassa niskoittelevia pikkulikkoja."
-Mutta tästä lähtien, Vivi jatkoi. -"Voimien käyttö kielletty. Ei ole yhtään syytä, miksi voisit käyttää niitä."
-Mutta...
-Ei muttia. Et enää ikinä jäädytä mitää, ymmärrätkö? Elämme vaikeita aikoja ja kukaan ei saa tietää taidoistamme. Tuskin haluat päästä hengestäsi."
-En äiti.En halua.
-Hyvä. Sitten mennään sisälle. Kello on jo ties mitä.
-Voi ei mikä soppa, Vivi huokaisi toivottomana. -"Toivottavasti tein oikein valinnan."
Osan 14. loppu. No niin, kommentoikaas <3 Anteeksi, tästä tuli minusta tosi huono osa, huonoin ehkä ikinä. Mutta! Kommentteja silti, ensi osa on sitten pitkä, kuten viisiloppuiset osat aina ^^
Kommentit