TÄTTÄRÄÄÄ! FANART KISAN VOITTAJA KUVA OON....

... Liddna! Kerro minulle sähköpostiosoitteesi niin lähetän sinulle palkintosi!

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

B: osa on nyt purkissa! Yahuu! Vihdoin! Voinen paljastaa hieman tulevista osista, että luku 15 on jälleen kerran pitkä ja juonikkaampi osa. Minulla on tapana tehdä näin ^^ No, kommentoikaa, olen ikäväkseni huomannut kommenttien vähenevän, joten kommentoikaa niin osa tulee nopeammin ^^ //Susiprinsessa  
PS. Blogini on aika kuollut, lähinnä siitä syystä etten jaksa päivittää. Eli varmaankiin poistan sen...
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ovi aukesi. Sulkeutui. Tunkkainen ilma, voi kyllä. Sen siitä saa kun unohtaa pitää ikkunat auki heinäkuussa. Vivi käveli huoneeseensa. Kengät kopisivat puulattialla. Vihdoin turvassa.

Asiat eivät ole olleet hyvin siitä saakka, kun Vivi pääsi pakenemaan Ringan ja Pablon turvin. Siitä päivästä lähtien asiat ovat menneet alamäkeen. Ja onhan kulunut jo vuosi, mutta Vivi ei vain kykene unohtamaan.

Ja kaiken huipuksi, Eelin äiti pyysi Viviä muuttamaan Eelin luokse asumaan. Eelin tila oli kriittinen ja hän tarvitsi jatkuvaa huolenpitoa. Tähän tehtävään valittiin tietenkin Vivi, sillä psykoterapeutin oletettiin ymmärtävän potilaan tarpeita eniten. Vivi ei voinut muutakaan kuin suostua. Hänen oman kämppänsä vuokrarästit täyttivät uhkaavasti postilaatikon ja Eelin äidin tarjoama huikea palkka sai hänen päänsä viimein käännettyä.

Mutta omaan, lämpöiseen lapsuuden kotiinsa ei Vivi voinut mennä. Magneton perhe oli nimittäin sotkussa, sotkussa pahemman kerran. Pablo oli mitä oletettavimmin kuollut. Nim oli kadonnut salaperäisesti kotoa jättämättä mitään viestiä. Voltti oli vankilassa. Äiti ja Isä olivat taloudellisissa vaikeuksissa. Vivistä tuntui, että kuin koko maailma oli kaatunut heidän päälleen ja Jumalan suomat vastoinkäymiset lauenneet samanaikaisesti heille kuin ansa ikään.

Mutta. Jokin Eelissä kiinnosti Vivä. Olihan Eeli ainoa mies kymmeneen vuoteen, joka ei ollut rakastunut häneen ensisilmäyksellä. Eelihän suorastaan vihaa minua, Vivi muisteli. Mutta miksi minun on niin vaikea olla ajattelematta häntä?

Vivin olo oli kuitenkin yksinäisempi kuin koskaan aikaisemmin 28 vuoteen. Hän kaipasi perhettä, tukea, aviomiestä, ketä tahansa, joka pelastaisi hänet yksinäisyyden helvetistä.

Parvekeen ovi oli raollaan ja pieni ääni pääni sisällä tahtoi minun avaavan sen. Tottelin mukisematta. Tahdoin kuulla jälleen meren rauhoittavan pauhon ja lokkien murheellisen uikutuksen, Vivi ajatteli ja katselin turkoosin sinistä merta. Pian olisi syksy.

Vivi näki etäällä Eelin purjeveneen. Siinä se kelluskeli matalikossa, odottamassa omistajaansa hauskalle huvijahdille. Vivi olisi tehnyt mitä vain, jotta olisi ollut sen omistaja. Hän tahtoi päästä kauas pois.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Pianon soitto teki hyvää Viville. Musikaalisena ihmisenä hän ei saa siitä koskaan kyllikseen, vaikka soittaisi päivät pääksytysten yhtäjaksoisesti samaa typerää melodiaa. Sellainen hän vain. Pitää yksinkertaisen kauniista asioista, kuten musiikista.

Ja merestä. Siitä Vivi myös pitää.

Mutta myös... Eelistä. Hänestä Vivi tykkää, vaikka sitä onkin vaikea uskoa. Ehkä se johtuu Eelin käsittämättömyydestä. Tai hänen taidostaan blokata kaikki rakkaus-signaalini, Vivi puhisi. Tämä olisi kyllä paljon helpompaa, jos en tuntisi näin...

Ovikello pärähti soimaan ja Vivi säpsähti mietteistään.

-Moikka porkkanapää!
-Eeli, eipä taas laskeuduta ipanoiden tasolle. Vaikka olen työntekijä, tulee sinun puhua minulle kunnioittavemmin, Vivi sanoi sydän halvaantuneena.

Vivi ei voinut kuin hymyillä typertyneenä.

-Selvä, Eeli sanoi muka anteeksipyytävästi. -"No, mitä sinä odotat?"

-Päivittäinen terapianne alkaa, Vivi vastasi.

Eeli kalpeni lakanan valkeaksi.
-M-minua et sinne raahaa! Hän kirkaisi ja pinkaisi juoksuun.

Katsokin että pidät pojastani huolta, Rouva-Toivo oli toitottanut puhelimessa muutama kuukausi sitten. "Rakkaalle pojalleni ei saa tulla mustelmaakaan!"

-Niinpä tietystä, Vivi huokaisi ja lähti juoksemaan Eelin perään, joka jo viiletti kaukana edessä.

 
Eeli vauhti hidastui nyt reippaaseen kävelyyn, mutta Vivin oli silti tehtävä töitä pysyäkseen hänen perässään.
-Eeli odota, ei tehdä asiasta isompaa numeroa kuin se on.
-Ei. Sinä et ymmärrä minua! Kukaan ei ymmärrä!

-Eeli, minä...
Eeli kiristi tahtiaan jälleen ja juoksi alas jyrkkää mäenrinnettä, kohti rantaa.

Ilta alkoi vähitellen auringon painuessa mailleen. Vivi ja Eeli olivat jatkaneet matkaa aivan rantaan asti, pysähtymättä.

Vivi väänsi suunsa pakonomaiseen hymyyn. Jos hän ei saisi Eeliä raahattua sisälle, ties mitä kamalaa Rouva Toivo hänelle tekisi. Kenties syyttäisi rakkaan poikansa hoitamatta jättämisestä ja kaikesta muusta, mikä ei todellakaan olisi hänen syynsä.
-Eeli, mennään nyt sisälle.

-Ei. Minua et sinne raahaa.

-Karkaan ulapalle.

Eeli kiskaisi vaatteet yltään ja suorastaan juoksi hyiseen syysveteen. Hänen hampaansa halisivat, mutta välittämättä siitä Eeli ui yhä kauemmas ja kauemmas.

Paska.

Ei kai tässä muukaan auta kuin perään lähteä, Vivi kirosi kiskatessaan vaatteita yltään.


Jäätävän kylmää, Vivi mutisi hampaat kalisten. Ja sitä vesi todella oli.

-Kuules nyt idiootti.
-Paraskin puhuja, Eeli tiuskaisi.
-Nyt sinä ja minä lähdemme välittömästi sisälle. Tästä asiasta ei keskustella, Vivi huusi vihaisena, yrittäen silti pitää ilmeensä mahdollisimman tyynenä.


-Hei, kuuletko sinä mitä sanon? Vivi motkotti. Hän oli saanut koko pojasta tarpeekseen!
-Kuulen paremmin kuin hyvin. Enkä aio tulla siltikään.

- Pässinpää!
-Kiitos samoin, Eeli vastasi pirullisesti hymyillen.

Raivo Vivin pään sisällä kasvoi ja kasvoi. Hän ei enää voinut tehdä mitään. Hän oli käyttänyt jo kaikki ideansa. Paitsi yhden.

-Vihaan sinua, Vivi sähisi huuliensa välistä. Hän painautui lähemmäs Eeliä ja painoi omat huulensa tiukasti tämän huulille.

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

"Rakastan Eeliä. Rakastan hänen kauniita kasvojaan."

"Rakastan hänen silmiään. Rakastan hänen tapaansa katsoa niillä minua."

"Rakastan hänen suutaan. Rakastan niitä ihania sanoja, joita hän kuiskuttaa korvaani."

"Rakastan hänen käsiään. Rakastan sitä, kuinka hän kohtelee minua niillä hellästi."
 

"Rakastan hänen kotiaan. Rakastan sitä, että hänen kotonaan voin olla oma itseni."


"Rakastan hänen lastaan. Rakastan sitä, että puolet rakkaasta Inaristamme on häntä."
 

"Rakastan hänen rakkauttaan. Rakastan sitä, kun hän päivän päätteeksi sanoo rakastavansa minua", Vivi kuiskasi itselleen ennen kuin nukahti aviomiehensä vierelle.

Osan 13b. loppu.

(Anteeksi kun oli ei ollut seilorielämää, mutta en saanut sitä sopimaan mihinkään kohtaukseen ja halusin sitä paitsi julkaista uuden osan heti nyt. Toivottavasti maistuu, kommentoikaahan <3) //Susiprinsessa